Halutuotanto

Mistä kaikki alkaa ja mihin kaikki päättyy? Tämä alkuperää, alkua, loppua ja päämäärää koskeva kysymys lentää ojaan Anti-Oidipuksen ensimetreillä. Emme näyttäydy enää yhtenäisinä minuuksina ja selkeärajaisina identiteetteinä. On ainoastaan koneita, niiden kytkeytymisiä toisiinsa ja halun virtausta.

Meidät on ylikyllästetty psyykkeen raja-aidoilla, minuuden sisäisyydellä ja identiteetin tunnisteilla, että olemme tulleet Teflon pintaiseksi paistinpannuksi, johon ei tartu skitsofrenista virtausta ilman kovan metallin tekemiä halkeamia. “Minä olen minä ja sinä olet sinä. Herään aamulla aikaisin sinä samana henkilönä, joka illalla totuttuun aikaan meni nukkumaan. Katso vaikka. Sehän lukee ajokortissani, passissani. Minulla on henkilöturvaluku. Se turvaa henkilöllisyyteni!”

On vaikea edes puhua persoonattomasti. Onneksi meillä suomalaisilla on kielemme ja sen subjektiton passiivi. Mutta sekin on konventio, jonka taustalla vaanii salakavala “minä”. Kuka sitä menisi kyseenalaistamaan? Sehän olisi hullua.

Anti-Oidipuksessa ei ole sijaa luonnon Herralle. Ei ole mitään, mikä nousisi minkään toisen yläpuolelle. On vain kytkeytymisiä ja kaikki on samalla yksiselitteisellä ja –äänisellä tasolla. Ei ole minää täällä ja toiseutta siellä. Deleuze ja Guattari nostavat malliksi skitson kävelyllä. Hän on yhteydessä ympäristöönsä ja tulee siksi kävelyllään. Ei omaan itseen pakottavaa keskittymistä analyytikon sohvalla. Vallankumouksellinen peripateetikko kävelyllä, yhdistymässä ympäröivään maailmaan. Ei rajoja itsen ja maailman välillä.

Hulluahan tämä kaikki on. Tai siis sellaisena meidät on koulutettu se näkemään. Kun siihen tarpeeksi lujaa uskoo, niin on vaikea nähdä minuutta ja henkilöllisyyttä kurinpidon ja kontrollin saavutuksena - kapitalistisen yhteiskunnan ennakkoehtona ja hengissäselviytymisstrategiana. Kun näin katsoo, niin onko moderni ihminen koskaan nähnyt muuta kuin kapitalismia? Vai oliko minä kyseenalaistettu suunnitelmatalouden piirissä?

Meille on opetettu (jo hyvin varhain), että kapitalismin vastakohta on kommunismi. Sitä ollaan joko sitä tai tätä, mutta ei missään nimessä tämä ja se olleet saman kolikon eripuolia. Hävittääkö pelkkä klaavaan tuijottaminen kruunan? Ja sen enempää ei politiikasta tule tietää. Sosiaalinen kenttä on jotain, joka tulee peittää yksityisyydellä. Sinne ei saa katsoa. Jos jotain politiikasta saa tietää, on se poliitikko juorulehden kannessa. Oi Merikukka, Oi Karpela, Oi Ben Z ja Oi suuri seksiskandaali. Oi Pyhä Mooses!

Miksi puhua arvoista, kun meillä on täydellinen hinnoittelujärjestelmä. Suuri ja pyhä rekisteröinti. Ja tästä rekisteröinnistä ja sen taustalla vaikuttavista edellytyksistä ei tule puhua taikka – hui hirvitys – kirjoittaa. Voisi vaikka tapahtua niin, että joku sanoisi jotain kyseenalaistamatonta kyseenalaistamattomasta. Hyvin kyseenalaista. Tähän on hyvä ottaa mainoskatko.

- - - -

Seuraavaaksi lukupiirissä jutellaan Anti-Oidipuksen kappaleesta “Elimetön ruumis” (s. 16 – 23).

Aluksi

No niin. Vihdoinkin on flunssa takana ja aika istahtaa alas Anti-Oidipuksen seuraan. On kuin tapaisi vanhan ystävän. Me kummatkin olemme kasvaneet, menneet eteenpäin. Silti saapuminen ei tule kysymykseenkään. On vain mentävä eteenpäin. Kymmenen vuotta on kulunut uskomattoman nopeasti ja on aika katsoa toisiamme silmiin ... taas kerran.

Olisi helppoa kopioida vanhempaa tutkimusta ja päivittää sitä sieltä ja täältä, mutta me emme aio sortua siihen. Matkaamme taas kerran yhdessä kohti tuntematonta ja nollaamme aikaisemat löydökset. Niiden arvoa ei tarvitse kieltää. Siellä ne ovat ja kaikki voivat niihin tutustua. Nyt on kyseessä aivan jotain muuta.

Tällä kertaa kaksi ystävystä istuutuvat oluen äärelle ja alkavat puhumaan. Toinen keskeyttää toisen kun näkee sen tarpeelliseksi tai tarpeettomaksi. Ei tämä mikään virallinen kuulustelu ole. Hengitetään raikasta ilmaa ja humallutaan omaan tahtiimme. Joku voi keskeyttää meidät merkkaamalla punakynällä marginaaliin "Väärin. Ettekö te nyt juuri oidipaalista sanomaanne! Miten katkeria te olettekaan. Eihän noin saa sanoa tai kirjoittaa. Olkaa tosissanne. Nostakaa sotakone!". Siitä vain. Se on peace tai tulee turpaan.

Vielä pahempaakin voi tapahtua. Joku takakireä oppinut voi tunkeutua seuraamme hikikarpalot otsalla vaatien akateemista kurinalaisuutta ja johdonmukaista argumentaatiota. Mutta me olemme baarissa viettämässä aikaamme. Emme saamassa mitään aikaiseksi. Nautinto ja ilo ovat joillekin niin vieraita.

Mutta ristiriitaisuutta korostaaksemme tulemme aloittamaan tämän lukupiirin seuraamalla Anti-Oidipuksen kappalejakoa. Ensimmäisessä istunnossamme tulemme käsittelemään teoksen ensimmäisen luvun "Halukoneet" ensimmäistä kappaletta "Halutuotanto" (s. 9 - 16).

Nyt on jatkettava humaltumista. Istunnot käydään silmät punaisina päihtymyksen jälkeisessä raukeudessa. Siihen asti - "Tarjoilija! Seuraava kierros. Emme ole vielä tarpeeksi humaltuneita."

Akseli Virtanen: Deleuze ja Guattari ja kapitalismin aksiomatiikka

Hieno luentosarja netissä Deleuzen & Guattarin käsityksestä kapitalismin luonteesta.

Akseli Virtanen: Deleuze ja Guattari ja kapitalismin aksiomatiikka

Kuten arvata saattaa, niin Anti-Oidipusta ei vieläkään löydy kirjakauppojen hyllyiltä. Mutta pidetään peukkuja, että se saadaan myyntiin tämän kuukauden aikana. Sitten tämäkin hulvaton lukupiirii pääsee todelliseen vauhtiin.

(Väärin)ymmärtämisen tueksi

Edellisen postauksen kommentissa nimimerkki aa valitti, ettei ymmärrä. Se ei ole mikään synti, koska Deleuze ja Guattari ovat vaikeita ymmärtää. Heidän tekstinsä suorastaan pakenee ymmärtämisen pehmustettua selliä. Mutta samalla Anti-Oidipus vaatii työskentelyä avatuakseen. Seuraavassa pieni lista matkakumppaneista, jotka olemme huomanneet hyödyllisiksi Anti-Oidipuksen rinnalla.

• Brian Massumi: A User's guide to Capitalism and Schizophrenia
  Innostava ja hyviä kiteytyksiä sisältävä "johdantoteos", jonka pariin on mukava palata vuosienkin jälkeen.


• John Marks: Gilles Deleuze: Vitalism and Multiplicity
  Modern European Thinkers sarjassa julkaistu teos, joka selkeydessään kykenee säilyttämään Deleuzen (ja Guattarin) ajattelun radikaalisuuden.


• Philip Goodchild: Deleuze & Guattari - An Introduction to the Politics of Desire
  Paikoitellen sekava ja liian moneen suuntaan säntäilevä kommentaari. Puutteistaan huolimatta tärkeiltä osilta valaiseva. Sopii erityisesti analyyttisen filosofian edustajille.


• Gary Genosko: Félix Guattari. An Aberrant Introduction
  Yksi harvoista Félix Guattarin tuotantoon ja ajatteluun keskittyvistä kommentaareista.


• Gilles Deleuze: Nietzsche ja filosofia
  Keskeinen ja selkeä filosofinen kommentaari Deleuzelta, jossa hän esittelee monet niistä teemoista, jotka saavat lopullisen kypsyytensä Anti-Oidipuksessa


• Jussi Vähämäki: "Muutos filosofian asiana", teoksessa Vastarintaa nykyisyydelle - Näkökulmia Gilles Deleuzen ajatteluun
  Paras suomenkielinen artikkeli Deleuzen ajattelun poliittisista ulottuvuuksista. Itse asiassa kirjoitus on paras Deleuze-artikkeli, joka suomenkielellä on kirjoitettu.

Tiedoksi muille, että Anti-Oidipus ei ole viellä ilmestynyt kauppojen hyllyille. Julkaisija on ilmoittanut julkaisupäiväksi 15. lokakuuta. Ottaen huomioon suomalaisten julkaisijoiden säheltämistaidot, niin odotamme teoksen saapuvan kaikelle kansalle ehkä juuri ja juuri ennen joulua. Teoksen yksityiskohtainen käsitteleminen lukupiirissä tullaan aloittamaan vasta sitten.

Kysymiseksi tuleminen

Aloittaminen on aina niin vaivalloista. Koko kysymys, mistä kaikki alkaa on niin turha. Kumpi oli ensin – muna vai kana? Kuka oikeassa ja kuka väärässä? Aivan yhtä turhauttava kysymyksenasettelu. Ja siitähän filosofiassa ei ole kysymys. Ei koskaan ole ollutkaan. On siirryttävä. Asetuttava liikkeelle ja jättää alku, piste ja lähtö taakse. Liikkeelläolo. Muuttua liikkeeksi. Ei siinä ole tilaa alulle.

Filosofian alkeiskurssien kirjallisuudessa esitetään ensimmäisten sivujen aikana näkemys, jonka mukaan filosofia on kysymysten esittämistä. Sinänsä oikea näkemys, mutta kuinka vähän aikakautemme filosofit kysyvät uusia kysymyksiä. Jos haluat menettää kyvyn esittää kysymyksiä ja kyseenalaistaa ympäröivää maailmaa, mene opiskelemaan filosofia johonkin aikamme yliopistoon. Siellä istut luentosalissa oppimassa kuria ja järjestystä. Kirjastossa painat sen vielä syvälle selkärankaasi.

Tutkinnon suorittamisesta todistavat paperit kourassa seisot vuosien jälkeen laitoksen edessä. Kuohittuna. Ruoskittuna. Ja mitä luultavammin kiität kohtaloasi ja olet valmis tekemään sen kaiken uudestaan. Tyytyväisenä. Tyydytettynä. Ja et ole vieläkään kysynyt yhtään kysymystä. Monta kieliopillisesti oikein muotoiltua näennäiskysymystä olet papereille kirjoittanut. Samoja graafisia koukeroita on piirretty vuosisatoja. Toistoa ilman eroa.

Jokaisen merkittävän filosofisen teoksen tulee osoittaa vääristymä, joka on jäänyt huomaamatta. Tämän lisäksi teoksen tulee tuoda tämä huomioimaton tai ajattelematon esille. Lopuksi teoksen on luotava käsitteet tutkimukselleen. Ilman näitä kolmea komponenttia ei käsillä ole merkittävää teosta. Ja kyllä. Arvasitte oikein. Vain harva, miltein olematon osa, kirjoista muodostuvat näistä komponenteista (vääristymä, huomaamaton, käsite). Käsi pystyyn. Kuka teistä on kysynyt uusia kysymyksiä viimeisen vuoden aikana?

Marginaaliin voidaan aina merkitä punaisella ja huutaa kurkkusuorana: “Opettaja! Opettaja! Täältä löytyi virhe! Ei ole otettu huomioon Deleuzen Bergson-luentaa. Eikä tätä tarkoitettu otettavaksi kirjaimellisesti. Kafka ei sanonut noin.” Sitä vähemmän ollaan kysymisen äärellä. Sitä vähemmän se meitä kiinnostaa. Meitä on monta ja meidän äänemme sekoaa ja yhtyy virtauksiin. On mahdotonta sanoa, minne päädymme. Mutta me olemme matkalla läpi usvaisen maiseman. Ainoa asia on varmaa. Tulemme matkalta takaisin silmät punaisina. Onnellisina.

Olemme lukupiiri yhden suuren kysymyksen äärellä. Anti-Oidipus. Tervetuloa toivottavasti pysytte vauhdissamme mukana …